Ei mistään kotoisin
Jos kysyt mistä olen kotoisin, vastaukseni on: “En mistään.” Jätän sen kuulijan tulkittavaksi.
Olen suomalainen. Se on selvä. Syntynyt ja kasvanut Suomessa, asunut täällä suurimman osan elämästäni. Mutta identiteetti on harvoin niin yksinkertainen kuin passi antaa ymmärtää.
Isä teki töitä ja muutimme sinne missä työmaat olivat. Isovanhempani — sekä äidin että isän vanhemmat — olivat kotoisin Sotkamosta, Kainuusta. Äidin vanhemmilla oli siellä maatila. Siellä vietin lapsena kaikki kesälomat. Se oli paikka, joka pysyi, vaikka me muutimme. Siellä opin lapsena käsittelemään hevosia, yhdeksänvuotiaana ajamaan traktoria ja yksitoistavuotiaana mopoa. Siellä opin korjaamaan satoa peltoilta ja kaatamaan puita metsästä. Isovanhempien tila oli elämäni ankkuri. Se oli aina siellä, silloinkin kun kaikki muu muuttui.
Kolari
Ensimmäinen paikka, joka jätti jälkensä minuun, on Kolari. Länsi-Lapissa, aivan Ruotsin rajan tuntumassa. Elin siellä lapsena ja olin teini-ikäinen, kun lähdimme.
Siellä aloitin koulun. Siellä tutustuin ruotsin kieleen ensimmäistä kertaa. Se ei tapahtunut koulun pihalla, vaan joen toisella puolella. Ja television ääressä.
Asuimme Tornionjoen varrella. Joen yli Ruotsiin pääsi kirjaimellisesti soutamalla. Lähes kaikki oli halvempaa Ruotsin puolella, joten kaupassa käytiin usein siellä. Lapsena joki ei ollut minulle valtakunnanraja — se oli vain vettä kahden rannan välissä, saman maailman osia. Joen molemmin puolin ihmiset puhuivat meänkieltä, ei puhdasta suomea eikä puhdasta ruotsia vaan jotain omaa.
Jotkut asiat kuitenkin muistuttivat siitä, että kaksi puolta oli olemassa. Joen toisella puolella kauppias heitti television ulos ikkunasta, kun Eero Mäntyranta voitti Sixten Jernbergin. Ja Ruotsissa ajettiin vielä vasemmalla. puolen tietä
Suomen TV ei vielä näkynyt pohjoisessa. Ainoat kanavat, jotka näkyivät, olivat Ruotsin TV, SVT — se sama, jota kauppiaammekin katseli! Selostajat olivat tietenkin Ruotsin puolella, eivät Suomen.
Ruotsin kieleen tutustui luonnollisesti, itsestään, jo kauan ennen kuin ymmärsin, että se tuli jäädäkseen. Rikkaudeksi koko elämän ajaksi.
Samoin kävi Länsi-Lapin kielen, elämänasenteen ja kiireettömän elämänrytmin kanssa. Niistä tuli osa minua. Murre nousee erityisesti esiin, kun menen laskettelemaan Ylläkselle. Pohjosessa mie olin läppi. Läppinä tulthiin ja menthiin. Jo vain, läppiin neth tarttuvat. (läppi = lapsi, suom. huom.)
Ja kuten kaikki joen varrella tiesivät — raja ei ollut vain kauppaa varten. “Poikkinainti” oli tunnettu perinne. Naithiin joen yli.
Juankoski
Kolarin jälkeen muutimme Juankoskelle, Savoon. Sieltä kirjoitin ylioppilaaksi. Sieltä käsin suoritin armeijan Kontiorannassa. Savo on oma maailmansa — eri murre, eri rytmi, eri huumori. Sekin jätti jälkensä. — Vastuu siirtyy kuulijalle!
Armeijan jälkeen suuntasin Göteborgiin.
Göteborg
YO-kokeissa ruotsin kielen arvosanana oli ollut Laudatur. Nuorena aikuisena asuin Göteborgissa vuosikausia. Ja pakko sanoa, että Göteborgissa ei voi vain asua, Göteborg jättää jälkensä. Se ottaa otteeseensa. Kieli, elämän rytmi, huumori, se hieman pidättyväinen tapa, joka kuitenkin on niin lämmin, kun pääsee sisään siihen. Paikallinen murre, “göteborgska” alkoi kuulua puheessani, eikä se ole koskaan sen jälkeen oikein kadonnut.
Minulla on edelleen sukulaisia ja läheisiä Göteborgissa. Minua eivät siis vedä sinne pelkät muistot.
Lähdin Göteborgista, koska isä kotona Savossa oli vakavasti sairas. Hän oli vasta 59, sotaveteraani. Halusin olla Suomessa häntä varten. Enemmän kuin opiskella tekniikkaa, jota myös rakastin, Chalmersissa. Valinta osui kauppakorkeakouluun Suomessa. Se oli oikea valinta. Isä tarvitsi minua juuri silloin, kun tulin takaisin. Muutama vuosi myöhemmin hän menetti puhekykynsä. Vuodet, jotka saimme yhdessä, niitä ei olisi korvannut mikään. Tietokoneet olivat silloin uutta teknologiaa ja sivuaineeni. Siitä tuli myöhemmin elämäni ura. Isä eli 71-vuotiaaksi, mutta sitä emme silloin tienneet.
Opiskelun loppuvaiheessa tapahtui jotain odottamatonta. Kauppakorkeakoulun ruotsin lehtori kirjoitti omasta aloitteestaan minulle suosituskirjeen. Minulle ei ollut edes tullut mieleen pyytää sitä. Hän kirjoitti muun muassa, että puhun ruotsia kuin syntyperäinen ruotsalainen. En oikein tiennyt mitä sanoa. En sanonut mitään. Mutta talletin kirjeen.
Kuopio
Palattuani Suomeen asuin ensin Kuopiossa. Isä eli vielä, ja halusin olla lähellä. Vuonna 1992 hän lähti.
Pääkaupunkiseutu
1990-luvun alun lama muutti monen suunnitelmia, niin myös minun. Olin työtön viisi päivää. IT-ammattilaisista oli pulaa, ja töitä löytyi välittömästi pääkaupunkiseudulta.
Toimistoni oli siitä alkaen Espoossa, ja kotini samoin kolmekymmentäyksi vuotta. Mutta työ vei minua kaikkialle, sekä kotimaassa että maailmalla. Ympäri Suomea Maarianhaminasta Sodankylään, ja Joensuusta Vaasaan. Ulkomaanmatkoja tein säännöllisesti Ranskaan, Saksaan, Italiaan, Alankomaihin, Iso-Britanniaan, Yhdysvaltoihin… Ruotsia en edes laskenut ulkomaihin. Pahimmillaan vietin yhteensä kaksi kuukautta vuodesta ulkomailla, kotimaanmatkojen lisäksi.
Elämä ei ollut yksinkertaista — mutta äitini oli vielä hyvässä kunnossa isän kuoltua, ja hän auttoi meitä paljon. Ja sitten löysin upean naisen. Hän on tukenut minua viimeiset 30 vuotta — et ehkä usko, mutta: hänkin on motoristi! Uran loppupuolella matkustaminen vihdoin helpotti, varsinkin ulkomaan matkat vähenivät. Ajattelet ehkä, että on ihanaa, kun saa matkustaa New Yorkiin, Los Angelesiin, Dallasiin, Las Vegasiin, Lontooseen, Nizzaan, Berliiniin, Roomaan… Totuus on, että kun se on työtä, ei lomaa, vain hotellikuolema vaanii nurkan takana.
Tammikuusta 2020 lähtien kotimme on ollut Kirkkonummella. Tänne myös jäin, liki neljäkymmentä vuotta on nyt kulunut pääkaupunkiseudulla. Lapset ja lapsenlapset ovat täällä lähellä.
Takaisin Göteborgiin — vuosi toisensa jälkeen
Vielä tänäkin päivänä, lähes joka vuosi, palaan Göteborgiin. Ja kun saavun, kuulostan suomenruotsalaiselta. Kaikki kuulevat sen tavasta, jolla lausun sanat. Mutta anna minulle pari kolme päivää siellä, niin “göteborgska” alkaa jälleen kuulua puheestani. En tee sitä tarkoituksella, se tapahtuu itsestään. Kielen muistaa, vaikka en edes ajattele sitä.
Kuka siis olen? Olen suomalainen. Mutta jos kysyt minulta ruotsiksi, olen göteborgilainen. Eikä se tunnut väärältä.
En ole mistään kotoisin. Mutta Göteborg — se kaupunki istuu minussa, halusin tai en. Se sopii minulle.